Kanadanranskalainen Denis Villeneuve on paljon suitsutetun Blade Runner 2049:n myötä tämän syksyn kuumin ohjaajanimi. Jo sitä ennen hän ehti kerätä kiitosta tieteiselokuva Arrivalilla ja huumesotaa kuvaavalla Sicariolla, ja myös hänen Hollywood-debyyttinsä Vangitut oli monien mielestä keskimääräistä omaperäisempi jännityselokuva. Mutta onko lopulta mikään näistä Villeneuven paras elokuva? Uran alkuvaiheilta Kanadasta löytyy nimittäin todellinen helmi, joka on jäänyt Suomessa paljon vähemmälle huomiolle kuin ansaitsisi: vuonna 2010 ensi-iltansa saanut Incendies.
Incendies on samaan aikaan sotaelokuva ja eräänlainen salapoliisitarina omien juurien etsinnästä. Sen alkuasetelma on kutkuttava: Jeannen ja Simonin äiti on kuollut, ja testamenttinsa yhteydessä hän jättää kaksosille kaksi kirjettä. Toinen tulisi toimittaa heidän isälleen, jonka äiti on siihen saakka väittänyt olevan kuollut, ja toinen heidän veljelleen, jonka olemassaolosta heillä ei ole ollut mitään tietoa. Pienen sulattelun jälkeen kaksoset lähtevät etsimään isäänsä ja veljeään äidin synnyinseuduille Lähi-itään, ja vähä vähältä äidin salattu menneisyys ja perheen kohtalo sisällissodan repimässä maassa alkavat paljastua.
Incendies tapahtuu kahdessa aikatasossa, jotka on sidottu toisiinsa oivaltavalla leikkauksella. Nykyajassa seurataan Jeannen ja Simonin etsintöjä, ja takaumissa niiden myötä paljastuvia heidän äitinsä vaiheita pari vuosikymmentä aiemmin. Takaumien kautta elokuvan todelliseksi päähenkilöksi nousee lopulta äiti Nawal, joka kasvaa suvun tiukassa nuhteessa pyristelevästä maalaistytöstä maailmaa parantavaksi opiskelija-aktiiviksi, päätyy kaikkien tuntemaksi sisällissodan ikoniksi ja joutuu lopulta pakolaiseksi, joka ei toisella mantereellakaan pääse pakoon menneisyyttään.
Nawalin tarinan kautta Incendies on ennen kaikkea elokuva sodasta ja väkivallan kierteestä – ja siitä, mitä ne tekevät ihmisille. Nawalin synnyinmaata ei elokuvassa kerrota suoraan, mutta selvänä esikuvana on pidetty sisällissodan vuosina 1975-1990 käynyttä Libanonia. Sotakuvauksena Incendies on pysäyttävä: se ei anna katsojalle armoa vaan näyttää sodan koko kauheuden yhden siviilin ja hänen kohtaamiensa ihmisten kautta. Suurten taisteluiden ja ruumiskasojen sijaan järkyttävyys syntyy henkilökohtaisesta näkökulmasta, pienistä yksityiskohdista ja siitä sattumanvaraisuudesta, jolla ihmiset kaaoksen keskellä joko säilyttävät tai menettävät henkensä. Elokuva myös näyttää kouriintuntuvasti, kuinka helposti kenestä tahansa voi sodan keskellä tulla tappaja, kiduttaja tai vain muiden hätää kyynisesti hyväksi käyttävä selviytyjä.
Sodan ohella Incendies on myös elokuva perheestä ja sen merkityksestä, hyvässä ja pahassa. Se näyttää perheen toisaalta idealisoituna rakkauden yksikkönä, joka pitää yhtä kaikista kauheuksista huolimatta, toisaalta illuusiona ja toisaalta tukahduttavana voimana, joka ei juuri jätä Lähi-idän naiselle liikkumatilaa. Tämän rinnalla onkin kiinnostavaa, että elokuva on myös täynnä vahvoja naisia: kolmessa sukupolvessa Nawalin suvun naiset ottavat paikkansa aktiivisina toimijoina ja laittavat keskenkasvuisesti riehuvat miehet järjestykseen. Tältä osin Incendies onkin sukua Sicariolle ja Arrivalille, joiden kummankin päähenkilö on miesten hallitsemassa maailmassa tilansa ottava nainen.
Incendiesin hienous on ennen kaikkea sen erinomaisessa käsikirjoituksessa: Nawalin muutenkin kertomisen arvoinen tarina on hänen lastensa ja kehyskertomuksen kautta puettu hiljalleen avautuvan salapoliisitarinan muotoon, mikä tekee siitä entistäkin kiehtovamman. Askel askeleelta elokuva vie katsojan yhä syvemmälle Nawalin mysteeriin – ja lopulta paljon syvemmälle kuin edes haluaisi. Elokuvan käsikirjoituksen Villeneuve on tehnyt Wajdi Mouawadin samannimisen näytelmän pohjalta, joka on nähty Suomessakin nimellä Poltto. Mouawad pakeni itse 9-vuotiaana Libanonin sisällissodan jaloista Quebeciin, mikä tuo tarinaan suorastaan pelottavaa omakohtaisuutta.
Käsikirjoituksen ohella kuitenkin myös Villeneuven ohjaus on upean varmaotteista: kaksi eri tarinaa, niiden kuvat ja äänimaailma on punottu kypsäksi ja omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Erityisesti se, mitä kaikkea hän ja kuvaaja André Turpin kuvissaan näyttävät ja toisaalta jättävät näyttämättä, korostaa hienosti niin tarinan yllä leijuvaa mysteeriä kuin sotakuvauksen järkyttävyyttä. Villeneuve, Turpin, Nawalia esittävä Lubna Azabal ja koko elokuva ovatkin keränneet ison liudan kansainvälisiä palkintoja: 8 Kanadan elokuva-akatemian Genie-palkintoa ja parikymmentä kansainvälisten festivaalien ja kriitikkoyhdistysten palkintoa, minkä lisäksi se on ollut ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi tai vieraskieliseksi elokuvaksi niin Oscareita kuin Britannian, Ranskan ja Italian vastaavia elokuvapalkintoja jaettaessa.
Suomessa Incendiesia ei nähty teatterilevityksessä, vaan ainoastaan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla ja sen jälkeen televisiossa, videolla ja suoratoistopalveluissa. Ainakin viimeksi mainituista se on löydettävissä edelleen, ja sen katsomista voikin suositella lämpimästi. Kun Libanonin naapurimaa Syyria on vuorostaan kuudetta vuotta sisällissodan kourissa ja pakolaiskriisi jakaa Eurooppaa monellakin eri tavalla, on elokuva nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Pysäyttävän ja pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan jäävän elokuvakokemuksen ohella Incendies onkin tarpeellinen muistutus siitä, miten monella eri tavalla sota voi ihmisen tuhota ja miksi miljoonat ihmiset tälläkin hetkellä pakenevat kodeistaan.
Advertisements Share this:
