Suuret, pumpulipalloina alas viilettävät lumihiutaleet saavat minut aina hyvällä tavalla pois tolaltani. Valkoiseksi muuttuva maisema lähettää aivoihini impulssin, jonka mukana kelaan sekunnin murto-osassa ensin Lorelai Gilmorea ja toiseksi alan mutista itsekseni: “Marikki, katso, lunta sataa!” Rakastin lapsena Ronja Ryövärintytärtä, Peppiä ja Kultasiskoni-tarinaa, mutta muut Lindgrenin teokset jäivät etäisemmiksi. Omien lasteni kanssa olen sittemmin paikkaillut lukemattomia aukkoja. Valiojoukosta kärkikastiin ovat kivunneet Marikista kertovat kuvakirjat ja Melukylän joulu.
Kirjan nimestä huolimatta pääosaan seikkailussa pääsee Liisa, Marikin vikkelä ja tomera pikkusisko. Nopealiikkeinen Liisa hyppää kaupunkireissulla ollessaan ohiajavan Anderssonin sedän reen jalaksille, ilkikurisen Kustaan yllyttämänä . Ja kas, ennen kuin Liisa ehtii huomatakaan, on Anderssonin reki kiitänyt halki lumisen metsän, tavattoman kauas kotoa. Kotona äiti ja kuumeinen Marikki leipovat piparkakkuja ja ihmettelevät, kun Liisaa ei lainkaan kuulu kotiin. Kesäkummun jouluvalmisteluja sävyttää huoli, kun Liisan kohtalo on epäselvä ja ilta lähestyy. Seuraa monta piinaavaa hetkeä, ennen kuin Liisa on taas turvallisesti kotona, valmistautumassa jouluun. Parasta tässä jouluseikkailussa on sen lämminhenkinen tunnelma ja onnellinen loppu.
Esikoinen, tammikuun lapsi, kiinnostui Marikista jo piirua vaille kolmevuotiaana, kuopus taas aivan äskettäin. Viime vuonna luimme kirjan useita kertoja, ilman että isompi kuulija räpäytti ripseäkään. Tänä vuonna huomasi, että jännittävät kohtaukset olivat vieläkin jännittävämpiä, kun kuulijan ymmärrys on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Lasta jännittää ja ihan vavisuttaa, miten Liisan käy, pääseekö hän kotiin? Pitääkö huolestuttavasti käyttäytyvää, huikkaa ottavaa Anderssonin setää pelätä?
Kuopus, joka mieluiten viihtyy vauvakirjojen äärellä edelleen 2,5-vuotiaana, hakee usein Marikin käsiinsä ja kääntää sivulle 3: “Voidaanko mennä äiti tuonne? Voivatko äiti nuo tytöt tulla joskus meille?” Ilon Wiklandin taianomaisessa kuvassa kaksi pientä tyttöä tuijottaa haltoituneina taivaalta tupruttavaa lunta.
Hento ja herkkä kynänjälki tekee kirjan kuvista maalauksellisia. Satua lukiessa aika pysähtyy, mieli siirtyy pohtimaan edessä siintävää joululomaa, hämärässä hiljaa lämpenevää tupaa ja kiireettömiä aamuja tuikun valossa. Eikä se lainkaan haittaa, että hilpeät ja veikeät Kesäkummun tyttäret muistuttavat jollain kummalla tavalla niitä tylleröitä, jotka peittelen iltaisin unten maille. Menneeseen en kaipaa, mutta hektiseen elämänmenoon ja mustaan länsisuomalaiseen talvimaisemaan Marikki, katso, lunta sataa! tuo kaivattua vanhan ajan tunnelmaa.
Lindgren, Astrid: Marikki, katso, lunta sataa! WSOY, 1993.
Share this:
