No niin. Tässä sitä nyt istun. Lentokoneessa. Uskomatonta. Ette voi tietää, miltä tuntuu, kun on täydellä höyryllä puksuttanut pari viikkoa, ja olen tässä. Rauhassa. Lapsetkaan eivät voi enää hävitä tai karata sellaisiin paikkoihin, minne ei saa mennä (paitsi ehkä busineksen puolelle). Kaikki tavarat kyydissä. Minä täällä. Jii siellä odottamassa meidän uudessa kodissamme. Vajaat kahdeksan tuntia perille uuteen kotimaahan. Ihan kohta voin sanoa, että asun Kiinassa. Kuulostaa jotenkin absurdilta.
Viimeisinä kahtena päivänä pakatessani meillä kävi naapureita ja ystäviä sanomassa hyvästejä. Kävelivät ja ajoivat meille ihan sitä varten! Minua varten. Ihmeellistä. Sain ihania viestejä ihmisiltä, jotka toivottivat hyvää matkaa ja jakoivat muistoja yhteisen matkamme varrelta.
Kuluneet päivät ovat olleet, sanoisinko, työntäyteisiä. Tiesin tai ainakin luotin siihen, että ehdin kaiken tehdä ajoissa. Kaappi ja laatikko kerrallaan kaikki tyhjenivät ja siistiytyivät. Pakattavan tavaran määrä selkeni hurjasti, kun muuttokuorma oli poistunut: jäljellä olivat tavarat, jotka joko pitää saada mukaan tai sitten jättää. Mukaan lähtevien pino alkoi kasvaa huolestuttavan isoksi. Haalin nettikirppikseltä yhden cabinlaukun ja toisen tosi ison ruumaan. Sallittava matkatavaramäärä oli nyt siinä. Mutta silti tavaroita oli paljon! Ystäväperhe tarjosi Kiinasta ostamaansa valtavaa laukkua käyttööni ilmaiseksi, joten päätin ostaa ylimääräisen laukun ruumaan rahalla. Sinne sain muun muassa sen ison laatikollisen legoja, joka jäi muuttokuormasta uupumaan.
Keskiviikkona vaari tuli noutamaan lapset jo iltapäivällä pois. Ensi töiksemme irrotimme keittiön riippuvalaisimen, ruuvasimme ruokapöydän jalat irti ja kannoimme kannen sekä tuolit varastoon ja vaihdoimme iv-koneen talviasentoon. Muun muassa. Kun lapset olivat lähteneet, laitoin ylimääräisen vaihteen sisään. Suunnitelmissa oli torstaina illalla mennä ravintolaan syömään viimeisen illan kunniaksi, joten mikäli kodin halusin saada luovutuskuntoon ilman lapsien ”auttavaa kättä”, piti valmista tulla ennen sitä – käytännössä siis keskiviikkona. Olin varma, että myöhään siinä tulisi menemään, mutta nyt minun oli vain puristettava ne viimeisetkin mehut irti.
Siinä pakastinta sulattaessani ajattelin laittaa ilmoituksen jäljelle jääneistä hilloista ja marjoista naapuruston fb-sivustolle. Naapuri huoli puolukat ja ilmestyikin hetken kuluttua ovelle teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Annoin samalla kassilliset kuivatarvikkeita ja jääkaapin sisältöä heidän mukaansa, jotta niitä ei tarvinnut roskiinkaan panna (osan olin jo aiemmin antanut appivanhemmille ja ystäville). Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta ja ihanaa – nämä kaksi naista tarjoutuivat minulle kantoavuksi! Onneksi ymmärsin ottaa avun vastaan. Nämä enkelit, suorastaan taivaan lahjana tupsahtaneet Sanna ja Juulia siivosivat ja kantoivat tavaraa yhteensä seitsemän naistyötunnin verran niin, että toinen lähti kotiin vasta keskiyöllä. Olen äärimmäisen kiitollinen ja liikuttunut heidän pyyteettömästä avustaan. Etenkin siinä vaiheessa, kun toinen ihminen puhdistaa minun kamalaa roskakaappiani ja keittiön rasvapölyisiä kaapinpäällisiä, en voi kuin ihmetellä tätä Taivaallisen Isäni huolenpitoa. Ja kaikki lähti siis pussillisesta puolukoita.
Vihdoin, kello 01.03, olin valmis. Laukut autossa, varasto pakattuna, muu talo muutamaa vuokralaisille jätettävää huonekalua lukuun ottamatta tyhjä. Kuten kuopuksemme sanoo aina kotoa poistuttaessa, virkoin ääneen: ”Heippa koti, nähhään!” Taaskaan en säästellyt kyyneliä. Useat kassilliseni kierrätystavaroita olin alun perin ajatellut jättää seuraavalle päivälle, mutta kun auto oli niin täynnä, että juuri ja juuri näin oikealta ulos ja sylissäni oli kaksi kassillista muoveja, totesin turvallisuuden kannalta paremmaksi ajaa kierrätyspisteen kautta. Vielä tuleville vuokralaisille pihaan luovuttamaan avaimet ja vuokrasopimus ja ystävän postilaatikkoon pari Suomessa toimenpiteitä vaativaa lippusta. Kotikaupunkini kadut eivät ole koskaan olleet niin tyhjät kuin 01.30 tänä keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Aamulla heräsin aikaisin appivanhemmilta laittamaan Easyparkilla parkkimaksun autoon. Kun aamupala oli syöty, lähdimme lasten kanssa takaisin kohti kotia. Olin unohtanut hoitaa muutaman asian. Satoi koko matkan. Toivoin, että perillä olisi ollut edes hetken taukoa. Eipä ollut. Liimasin tyylikkäästi postilaatikkoon ilmastointiteipillä viestin, jossa kerrottiin, ettemme kaipaa mainospostia. Äkkiä vain talouspaperilla laatikon kylkeä kuivaksi. Seuraavana trampoliini: suojaverkko irti. En olekaan ennen sitä tehnyt sateenvarjon suojissa – hirmu näppärää… Vielä yksi lastenistuimen osa mukaan varastosta, ja sitten matkaan. Vee oli viikkoja kysellyt, koska päästään paikalliseen italialaiseen syömään. Olin lykännyt ja lykännyt sitä, sanonut, että mennään, JOS ehditään. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus lounaan muodossa. Lapset olivat hirmu iloisia! Ja vielä iloisempia, kun otimme suunnan HopLopiin. Sinnekin viimeistä kertaa vähään aikaan. Energian purkamisen jälkeen ehdimme hetkeksi isovanhemmille. (Unohdin laittaa parkkimaksun, pyyhkijän alla odotti myöhemmin sakkoa 50 e, cha-ching!) Siellä pakattiin jälleen, sillä olin ottanut loput mukaan lähtevät kestokasseissa sikin sokin kotoa mukaan. Check-in:ä tehdessäni huomasin, että saan ottaakin kaksi cabin-laukkua, joten sain edelleen tilaa vähän lisää.
Hetkeksi sain jättää ajatukset pakkaamisesta, kun luovutin meidän automme ystäväperheen käyttöön. Hyvään huomaan sekin. Ja sitten se, mitä varten eilinen päivä oli yhtä lentoa: ravintolaillallinen. Tournedos-pihvini hieman mediumia raaempana oli aivan uskomattoman hyvää. Kyynelsilmin hyvästelin Jii:n siskon ja hänen miehensä. Appivanhemmilla hyvästit jätettiin anopille, joka aamulla lähti aikaisin töihin. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen hänelle ja apelleni kaikesta avusta, jota sain sinä aikana, kun Jii oli jo jättänyt Euroopan taakseen.
Melko hyvin nukutun yön jälkeen jatkoin (edelleen) pakkaamista. En luota matkalaukkuvaakoihin, vaan laukku käteen ja henkilövaa’alle. Kaikki kolme isointa laukkua olivat lentokentällä punnittuina 0,1 kilon tarkkuudella täysin samanpainoisia, kuin omatoimimittauksellani: 22,4 kg, 22,1 kg ja 22,5 kg. Jos kilot olisivat menneet yli, olisin vielä voinut vaihtaa tavaroiden paikkoja. Tosin astetta pienemmät ruumaan menneet olivat niin täynnä tavaraa, että istuin laukkujen päällä ja viimeiset pikkuesineet tungin vetoketjun raosta sisään. Kaikki käsimatkatavarat pullistelivat ääriään myöten täysinä lukuun ottamatta Oo:n pikkureppua, jossa olivat kaikki hänelle tärkeät: kisupehmot, pieni helikopteri, pikkuauto ja muovinen kaivuri.
Valmis laukkumeri oli kohtalaisen iso. Äitini liittyi ennen lähtöämme seuraan, joten yhteensä meitä matkalaisia oli nyt viisi. Onneksi tilattu auto oli samalla tavalla suhteutettu, eli tarpeeksi iso, jotta mahduimme kyytiin sekä me ihmiset että matkatavarat. Kun pikku-ukkelimme oli nukahtanut, soitin vielä ystävälleni puhelun (jota en ollut ehtinyt tehdä viimeiseen kahteen viikkoon). Sen aikana muistin, että kas, matkapuhelimeni liittymän voisi vaihtaa, jotten turhaan maksa siitäkään. (Ihan olin ajoissa liikkeellä asian suhteen.)
Lentokentällä oli kova ruuhka. Tavarapaljoutemme vaati kolme työntökärryä. Onneksi tosi mukava autonkuljettajamme auttoi: minä toin yhden kärryn, äitini huolehti lapset ja kuljettaja toi eri kerroilla yhteensä kolme. Vaikka pääsimme erilliselle kaistalle jättämään laukkuja, jono oli silti miltei puoli tuntia. Tosi pitkä. Turvatarkastus sujui vuorostaan joutuisasti, paitsi että olin laittanut vahingossa parturitarvikkeet käsimatkatavaroihin: kääk, sakset! Ostin ne juuri kampaajatuttuni kautta, eli ihan halvimmasta kapistuksesta ei ole kyse. Sain huoahtaa helpotuksesta, kun tietouteni ei ollut ihan ajan tasalla, nimittäin alle kuusisenttiset terät saa ottaa cabiniin. Sakseni alittivat rajan kahdella millillä – mikä onni! En jäänyt yhtään harmittelemaan, että kevennyssakset nakattiin roskiin (yli kuusi), sillä niitä käytän niin vähän, ja ne eivät olleet edes hintavat.
Vee osoitti suurta reippautta, kun työnsi pikkuveljeä lentokenttärattaissa koko matkan portille. Minä työnsin toisia kärryjä täynnä käsimatkatavaroita ja äitini toisia. Passintarkastuksesta läpi ja viimeiset suomalaiset lakut sekä suklaalevyt non-Schengen-alueen namikaupasta. Olin hieman höveli, kun lapset toivoivat tuuletin-M&M-karkkia ja Kinder-laukkua, niin minähän ostin ne. Kun Kiina!
Portilla boardauksessa olimme varmasti sen verran säälittävä näky, että eräs ulkomaalainen businessluokassa istunut herrasmies tarjosi apuaan ja otti kaksi käsimatkatavaraamme ja laittoi ystävänsäkin kantamaan yhtä. (Nyt kun olemme kohta laskeutumassa, tämä sama, ihana mies käveli penkkirivillemme ja tarjosi jälleen apuaan – kolme laukkuamme siirtyi äsken bisneksen puolelle odottamaan Shanghaihin saapumista kahden tuntemattoman miehen mukana. Kiitän Jumalaa tästäkin avusta, joka pyytämättä tuli (kahdesti!!) luokseni.
* Fifteen minutes to Shanghai soil. Kiitos Finnairille puuhakirjoista, Risto Räppääjä- ja Boss baby -elokuvista, ystävällisestä henkilökunnasta ja ennen kaikkea MAKARONILAATIKOSTA! Varustauduin lennolle omin eväin varmuuden vuoksi, mutta kaikille kelpasi ruoka.
* Laukaisen tämän eetteriin nyt korotetulta moottoritieltä Jii:n kännykän hotspotista. Haluan lisätä loppuun, että enemmän kuin sitä, että itkin Jii:n jälleennäkemistä, itkin, että nämä samat saksalaiset professorit kahden viikon työvierailunsa alkajaisiksi avustivat meidät ensin järjettömän pitkästä turvatarkastuksesta läpi ja sen jälkeen matkatavaroiden kuljetuksessa kärryillä. He olisivat muutoin päässeet ulos kentältä luultavasti puoli tuntia nopeammin. Mitä siunauksia meille sateleekaan!
Share this:
